Hyvän lain tunnistaa siitä, ettei sitä tarvitse joka hallituksen muuttaa. Näin ollen esimerkiksi rikoslaki (39/1889) - joka siis edelleen on voimassa - alkaa sanoilla: “Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi […]”. Toki, itse lakiahan on rukattu ja pykäliä muokattu, mutta sabluuna on todella pysynyt samana vuodesta 1889 lähtien. Päivityksiä kyseiseen lakiin tehtiin erityisesti 1996-1997, mutta myös esimerkiksi vuonna 2021 ja 2022.
Maanpuolustuslainsäädäntö myllättiin nykymuotoonsa pitkälti vuonna 2007, jolloin uusi lakipaketti korvasi vanhat lait kokonaan. Näin ollen niin laki puolustusvoimista, kuin laki vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta täyttävät ensi toukokuussa 17 vuotta. Paljon on ehtinyt Nevajoessa vettä virrata 17 vuodessa. Ainakin oma mielipiteeni on, että vaikka kumpikin laki, sekä niiden yhteyteen vuonna 2022 säädetty laki puolustusvoimien virka-avusta poliisille, sekä monet asetukset ja ennakkopäätökset, jotka lakien tulkintaa selkeyttävät, ovat sinänsä aivan hyviä, olisi syytä katsoa asioita “Nato-Suomen silmälasien läpi”.
Naton luomien toimintaedellytysten ja -mahdollisuuksien myötä on toki paljon työtä, mutta se vaatii oman keskusteluketjunsa, joten keskityn tässä tekstissä nyt pelkästään oikeastaan kahteen, kotimaassa käytännön toimintaan vaikuttavaan päivitystarpeeseen.
Miksi juuri lakeja pitäisi päivittää? Siksi, että ylimpinä juridisina ohjeina ne paitsi mahdollistavat, myös valitettavasti estävät järkevää, ajanhengen mukaista kehitystä. Laissa vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta on monia kohtia, joita kritisoitiin jo lainsäädäntövaiheessa erityisesti aktiivireserviläisten, sotilaallista ammuntaa harrastavien ja esimerkiksi reserviläisjärjestöjen ja Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen toimesta. Vaikka sinänsä väyliä muun muassa Puolustusvoimien ammuntojen pariin avautui lisää, kun esimerkiksi yhtenäistettiin ammunnanjohtajien pätevyysvaatimuksia, samalla esimerkiksi kiellettiin paukkupatruunojen käyttö Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen sotilaallisia valmiuksia palvelevassa kurssi- ja harjoitustoiminnassa (MPK SOTVA). Kahtiajakoa korostettiin poistamalla MPK:n toimintavalikoimasta vapaaehtoiset harjoitukset (VEH), jotka Puolustusvoimat järjestää tätä nykyä yksinoikeudella.
Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi useissa johtamissani harjoituksissa, joissa nimenomaisesti harjoitellaan sotilaallista, aseellista toimintaa ja taistelua ei saa rynnäkkökiväärin piipusta lähteä pihaustakaan. Toisaalta, kovapanosammuntojen järjestäminen on helpompaa, mutta aikataulusyistä kovapanosammuntojen yhdistäminen soveltavaan taisteluharjoitukseen on yleensä joko haastavaa tai mahdotonta. Kustannussyytkin toki ovat yksi tekijä, sillä Maanpuolustuskoulutusyhdistys MPK ei enää kerää osallistumismaksuja, toisaalta toimintaa tuetaan valtion varoin huomattavasti aiempaa avokätisemmin, mikä on toki upea asia, se.
Tämä valuvika laissa vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta oli tiedossa, kun laki nuijittiin läpi, mutta sitä perusteltiin selkeydellä: sotaleikkejä voi järkätä, niiden yhteydessä voi opettaa ampumaan kovilla ampumaradalla samoin edellytyksin, kuin Puolustusvoimien tilaisuuksissa, mutta varsinainen taistelukoulutus on Puolustusvoimien heiniä. Tämähän on toki totta(kin), mutta jälkisuomettumisen kaikujahan tässä kieltämättä on, että siinä, missä Neuvostoliiton myötälemiseksi Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin, niin ei ole haluttu herättää nukkuvaa karhua sillä, että jonkinlaiset kodinturvajoukot täällä ampuisivat metsässä paukkupatruunoilla. Huvittavaa kyllä, erilaisia räjähde-efektejä yms. saa toki, näihin liittyviä sääntöjä noudattaen, hyödyntää. Eli pommit jees, henkilökohtainen ase nou.
Tämä valuvika pitäisi ehdottomasti korjata niin, että ne reserviläiset, jotka ovat päteviä toimimaan harjoituksenjohtajina Puolustusvoimien vapaaehtoisissa harjoituksissa, voisivat saada oikeuden käyttää harjoituspanoksia (eli ns. paukkupatruunoita) myös sellaisissa harjoituksissa, jonka järjestäjänä - yleensä Puolustusvoimien alueella ja kalustolla - on Maanpuolustuskoulutusyhdistys MPK.
Yhtenä seikkana tätä valuvikaa korjaamaan perusteltiin Puolustusvoimien määrärahojen roimaa lisäämistä, jonka piti turvata entistä enemmän vapaaehtoisia harjoituksia (VEH). Näissähän saa paukutella menemään räkäpäillä niin paljon, kuin keskusvarasto niitä kehtaa luovuttaa. Hauskaahan tässä on se, että yleensä nämä harjoitukset toteutetaan samalla tavalla reserviläisvoimin, kuin sotilaallisia valmiuksia palvelevatkin harjoitukset. Erona on toki se, että vapaaehtoisen harjoituksen järjestäminen on huomattava byrokraattinen ponnistus. Sinne ensinnäkin käsketään johto-organisaatio, joka 1-2 kantahenkilökuntaan kuuluuvaa lukuunottamatta hyvinkin voi olla täysin reserviläisporukkaa. Sen jälkeen kutsutaan osallistujat ja tässähän tuleekin sitten erilaisia haasteita esiin. Vapaaehtoisiin harjoituksiin voi (lähtökohtaisesti) vain kutsua asevelvollisia. Meillä on maassamme runsaasti esim. terveydentilansa vuoksi vuosikymmeniä sitten palveluksesta vapautettuja, jotka ovat olleet terveydentilan korjaannuttua palveluskelpoiseksi “yli-ikäisiä”, eli esim. kolmekymppisiä. Naiset, jotka eivät ole aikanaan (alle kolmekymppisenä) suorittaneet vapaaehtoista varusmiespalvelusta ovat niin ikään ulkopuolella. Sama koskee yli 50-vuotiaita miehistöön kuuluvia, ja yli 60-vuotiaita aliupseeristoon ja upseeristoon kuuluvia.
Edellä mainittua porukkaa näkee muuten todella paljon Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kursseilla. Monella heistä on varusmiespalvelusta vastaava koulutus- ja osaamistaso, vapaaehtoisesti ja omalla kustannuksella suoritettuna. He osaavat ampua, ovat ehkä itse urheiluammunnan harrastajia ja ovat osallistuneet niihin kovapanosammuntoihin, joihin ovat päässeet. Tämä tarkoittaa niin käsiaseilla, kuin rynnäkkökiväärillä tapahtuvia ammuntoja.
Vapaaehtoisista harjoituksista maksetaan myös (minimi)korvauksia, joten se työllistää aina vähintään yhden kantahenkilökuntaan kuuluvan käsittelemään reserviläisten matka- ja päivärahakorvauslomakkeet. Työllistävä vaikutus on tietysti ihailtavaa sinänsä, mutta kanta-aliupseereilla ja -upseereilla on varuskunnissa aivan riittävästi töitä ilman tätäkin “ylimääräistä kivaa”.
Toinen ongelmatekijä liittyy juuri tuohon asevelvollisuuskäsitteen kapeuteen. Asevelvollinen on lain mukaan henkilö, joka on suorittanut asevelvollisuuden. Ja asevelvollisuus jatkuu siihen vuoteen asti, jolloin asianomainen täyttää 50 vuotta. Aliupseerien ja upseerien kohdalla tuo parasta ennen päiväys on kymmenen vuotta myöhemmin, eli 60-vuotiaana. Tätä yläikärajan nostoahan ollaan pohtimassa, mikä on hyvä asia. Vanhemman väen keskuudessa ei välttämättä ole sitä notkeinta tetsaamisosaamista, mutta hyvänä esimerkkinä voin mainita kummisetäni, joka ei-asevelvollisena ei enää saa komentajakapteenin natsoja kiinnittää maastopuvun rinnuksiin, mutta silti vielä 74-vuotiaana koulutti linnakenveneen kansimiehiä - myös Puolustusvoimien ylimääräiseksi resurssiksi ja ennen kaikkea vapaaehtoisten harjoitusten ja kurssien merikuljetusten mahdollistajiksi.
Kuka tahansa asevelvollinen, mukaan lukien tämä asevelvollisuusikänsä puolivälin (ellei korotusta tule vähän reilumpanakin) ylittänyt Merivoimien ylikersantti, voi yksinkertaisella ilmoituksella erota asevelvollisuudesta. Tähän liittyy toki velvollisuus ryhtyä siviilipalvelushenkilöksi (tai saada vapautus terveydellisistä syistä tms.), johon kuuluu ymmärtääkseni viikon kurssi Lapinjärvellä. Ennen vanhaan pääsi myös Lapinlahden kautta pois reservistä…
Siltikään ei ole olemassa mitään vastaavaa reittiä asevelvolliseksi. Tämä on mielestäni outoa, ottaen huomioon, että vapaaehtoisuuden merkitystä korostetaan joka käänteessä ja esimerkiksi vapaapalokuntaharrastuksen myötä voi hyvinkin saada sodanajansijoituksen pelastustoimen pariin - sotilaalliseen “uraan” katsomatta.
Nämä epäkohdat pitäisi ehdottomasti korjata tuleviin lakien päivityksiin samalla, kun luodaan yhtenäinen reitti siviilistä asevelvolliseksi niille, joilla sitoutumiskykyä, sopiva terveydellinen tausta ja halu tähän olisi. Varusmiespalveluksen rinnalle voisi hyvin luoda 2-vuotisen koulutuspolun, jonka osat suoritettuaan henkilö voitaisiin esitellä aluetoimistolle reserviin siirrettäväksi. Koulutusohjelma tälle löytyy jo, sitä hyödyntävät niin Puolustusvoimat itse, kuin Puolustusvoimien strateginen kumppani, Maanpuolustuskoulutusyhdistys MPK.
Tässä asiassa voisimme ottaa oppia läntiestä naapurimaastamme Ruotsista, jossa minäkin voisin vielä tänä vuonna ryhtyä asevelvolliseksi. Siellä kun moduulikursseina suoritettavan reserviläiseksi (tai ammattisotilaaksi - väylä siellä on sama, kuten toki meilläkin) tähtäävän koulutuksen peruskoulutusvaihe on oltava suoritettuna 45-vuotiaana. Tämän jälkeen on täysin mahdollista jatkaa erikoistumista eri reservin tehtäviin, aina reserviupseeriksi asti, mutta myös ammattisotilaaksi, niin miehistö-, aliupseeri-, erikoisupseeri-, kuin upseeritehtäviin.
Samankaltaista joustavuutta kaipaisin myös meille.
-Kristian Meurman-
Liike Nyt puoluehallituksen jäsen, Puolustusvoimien VEH- ja MPK:n SOTVA-harjoitusten johtaja