Luonnonsuojelupolitiikka ei toimi tarkoituksensa mukaisesti

Valtakunnan politiikka
1

Luonnon monimuotoisuus heikkenee koko ajan. Luonnonsuojelua tehdään koko ajan enemmän, mikä on tietystikin hyvä asia. Ongelmana on se, että luonnonsuojelu kohtelee eri lajeja epätasa-arvoisesti. Selkärankaiset lajit saavat 500 kertaa enemmän rahaa suojeluunsa kuin selkärangattomat. Tälle ei ole luonnonsuojelullisia perusteita. Kivat kuvat söpöistä lajeista takaavat, ettei näillä lajeilla ole hätää. Miten saadaan varoja rumien ja ällöttävien lajien suojeluun? Tuskin ainakaan keräyksin.

Epäreilu suojelutyö saattaa jopa vääristää ekosysteemiä enemmän kuin se, että luontoa ei suojeltaisi lainkaan. Ihmistä edeltävässä maailmassa kukaan ei ollut pelastamassa kivoimpia karvaturreja tuholta vaan kaikki kärsivät tasapuolisesti. Tässä mielessä tuntuisi luonnonmukaisemmalta valita kahdesta vaihtoehdosta: joko sanotaan sori kaikille, ette te nyt pärjänneet muuttuvassa maailmassa ja annetaan asioiden vain tapahtua, tai sitten päätetään, että jokaisella lajilla on yhtäläinen oikeus elämään. Kannatan jälkimmäistä.

Tasapuolinen luonnonsuojelu on mahdollista vain poliittisin päätöksin. Tulisi olla laki, joka määräisi suojeluvarat jaettavaksi uhanalaisuuden mukaan. Varoja saisi edelleen kerätä millä kuvilla haluaa, mutta rahat ohjattaisiin yhteisen potin kautta. Näin turvattaisiin nykyistä paremmin luonnon monimuotoisuuden säilyminen. Tällaista lakia ei käsittääkseni missään vielä ole, joten nyt olisi jälleen Suomelle tuhannen euron paikka olla ensimmäinen maa maailmassa joka vie tasa-arvon luontoon.

Asia nousi ajatuksiini luettuani lehdestä jutun, jossa viitattiin tuoreeseen tieteelliseen tutkimukseen aiheesta.

2

Voisitko lisätä viitatun uutisen tai tutkimuksen, kiinnostaisi tutustua aiheeseen tarkemmin

3

Tässä artikkeli
Pahoittelen, opin vasta nyt linkkien käytön täällä

4

Tärkeä aihe nostaa esille, ja todellakin tasapainoton, jopa kiihkeä tiettyjen lajien suojelu usein uhkaa toista lajia. Tässäkin monesti “kun toiselle kumartaa, toiselle pyllistää”.

Metsänhoitajana, ammattiriistanhoitajana ja luonnonsuojelijana olen seurannut luonnon tasapainoa ammatissanikin pitkälti yli 30 vuotta, luontaisine kannanvaihteluineen huippuvuosistaan aina “katovuosiin” ja taas kannannousuun. Tätä luonnonsykliä usein lähdetään sekoittamaan erilaisin toimenpitein aiheuttaen vahinkoa joillekin toiselle lajille/lajeille. Tyypillisiä esimerkkejä ovat esim. metso, teeri, riekko, tunturisopuli jne, joilla kannanvaihtelu seuraa luonnonkiertoa. Osa lajeista on pysyvästi uhanalaisia, osa ei, mutta todellakin karvaiset eläimet saavat tunteella toimivilta sympatiaa, karvattomat eivät sitä saa.

Esimerkkejä yhden lajin suojelun aiheuttamasta vahingosta toiselle lajille on useita: Kanahaukka oli 70-luvulla äärimmäisen harvinainen, ja ansiokkaan ja perustellun suojelutyön ansiosta tänä päivänä se on täällä maaseudulla jo yleisempi kuin esim. pyy tai viiriäinen, paikoitellen jopa kanalintuja useammin tavattava. Metsäpeura on äärimmäisen uhanalainen, tunturipeura jo hävinnyt sukupuuttoon, ja samaan aikaan susikanta on saavuttanut pienimmän elinvoimaisen kannan tason, uhaten metsäpeuran olemassaoloa.

Suojelun suuntaamisessa vallitsee myös epäkohta, kun jokin laji on siirretty aiemmin erityisesti suojeltavien piiriin ja laji on saatu runsastumaan, sitä ei missään tilanteessa haluta poistaa suojeltavien statukselta, vaikka jokin toinen laji sen takia ja siitä kärsii. Toisaalta meillä on tässäkin tapahtumassa muutos, siitä hienona esimerkkinä on vaikkapa ilveksen poistuminen “punaiselta listalta” ilveskannan runsastuttua merkittävästi m.m. kauriskannan kasvun ansiosta.

Mielenkiintoinen ja varauksella kannatettava ajatus ohjata suojeluvarat uhanalaisuuden mukaan, eikä tunnepohjaisesti. Uhanalaisuusluokitus vaan vaatisi vielä “remontin”, jotta varat ohjautuisi todellisuudessa uhanalaisten lajien hyväksi.

Tällä hetkellä uhanalaisuusluokitusta valitettavasti ohjaa aivan liikaa tunne, mielikuvat, “politiikka”, ei esim. jonkun tietyn kuoriaisen, liskon, itäisen kannan peltopyyn tai metsäpeuran söpöys. Lisäksi eri lajien uhanalaisuutta tulee tarkastella maantieteellisinä alueina, ei valtioiden rajojen mukaan, sillä yksikään valtio ei omista nisäkkäitä, lintuja, kaloja tai liskoja ja matelijoita hyönteisistä puhumattakaan, ja toisaalta yhdelläkään edellä lueteltujen ryhmien yksilöistä ei ole minkään valtion passia.

5

Voisiko Suomi pyrkiä yhteistyöhön asian suhteen naapurimaidensa kanssa? Osaltaan tämä voisi helpottaa tuota passittomuusongelmaa. Tosin on tiedossa että eturistiriidat maiden välillä vaikeuttavat asioita. Esimerkiksi Näätämönjoen lohia suojellaan Suomessa, mutta ei Norjassa, ja he kalastavat minkä ehtivät, Suomessa kiellettyjä pyyntitapoja käyttäen, ja samalla tehden tyhjäksi suomalaisen suojelutyön hyödyt. Yleisesti ottaen pidän vakavana haasteena mistä, että kansainvälinen yhteistyö tuntuu näissä asioissa toimivan huonosti. Villinä elävä lohi on Suomessa käytännössä pitkälti tuhoutunut omien toimien takia, esimerkiksi vesivoimaa rakennettiin jokiin ilman että turvattiin lohien lisääntymismahdollisuuksia. Lohi on siis ajautunut Suomessa pahoihin ongelmiin vaikka ei maailmanlaajuisesti ole uhattuna. Toki Suomessa ainakin nykyään pyritään aiemmin tehtyjä virheitä korjaamaan mutta jos muutkin maat tukisivat näitä tavoitteita olisi Suomen työ helpompaa ja tehokkaampaa. Ja ei unohdeta sitä että lohikin kuuluu näihin mediaseksikkäisiin “arvolajeihin” joista jaksetaan kantaa huolta. Entä jos kyse olisi vaikkapa partasimpusta?

6

Nostaisin tähän samaan aiheeseen liittyen maatalouden ja erityisesti karjatalouden systemaattisen alasajon maan hallinnon ja EUn taholta. Lyhyesti. Ei laiduntavaa karjaa, ei laitumilla lantaa, ei lantaa ravinnokseen käyttäviä öttiäisiä ja lopuksi, ei öttiäisiä syöviä lintuja. Tässä on sellainen kiertokulku, jonka pysähtymisen vaikutukset ovat jo nyt nähtävissä ja jota on vaikea havaita sieltä kirjoituspöytien takaa. Täällä itse kiertokulun tapahtumapaikalla se näkyy selkeästi.