Aktiivinen kansalaisyhteiskunta yhdistys- ja seuratoiminnan muodossa on edellytys tasa-arvoiselle ja kaikkien saatavilla olevalle harrastustoiminnalle. Urheiluseurat järjestävät mm. lapsille ja nuorille edullisia tapoja harrastaa - syrjäytymistä ja toimettomuutta estäen. Urheiluseurat turvaavat isolta osin kansanterveyttä ja säästävät näin valtiolta sekä kunnilta merkittäviä määriä terveydenhuollon kuluja nyt ja tulevaisuudessa. Valtion velkaantuessa koronakriisin seurauksena samaan aikaan, kun rajoitustoimet vieraannuttavat tutuista harrastuksista, ei rohkaise optimistisia odotuksia liikunnan ja hyvinvoinnin lisääntymiselle tulevaisuudessa. Sanoisin, että olemme tässä täysin riippuvaisia urheiluseuroista.
Mitä ovat urheiluseurat? Niitä on monenlaisia lähes ammattimaisista palvelun ”myyjistä” aidoimmillaan pyyteetöntä talkootyötä tekeviin vapaaehtoisiin. On kerrassaan upeaa, että Suomessa löytyy edelleen paljon ihmisiä, jotka jaksavat tehdä vapaaehtoistyötä. Mutta kuinka kauan vielä, toiminta on hiipumassa. Tai ainakin se on jatkuvasti harvenevien aktiivien varassa. Miksi näin?
Oma havaintoni seura-aktiivina ja keskustelijana on tämä. Yhdistystoimintaan liittyvä lainsäädäntö ja määräykset, byrokratia ja monimutkaiset vastuukysymykset karkottavat vapaaehtoisia. Heiltä vaaditaan laajaa perehtyneisyyttä ja ammattimaista osaamista, mutta yritystoiminnasta poiketen ilman korvausta. Tämä kaikki pitäisi jaksaa tehdä talkoohengellä oman työn, perheen ja muiden harrastusten ohella. Samalla toiminnassa tuppaa hautautumaan ja osin unohtumaan se oleellinen, varsinaisen toiminnan kehittäminen, kun aika kuluu hallinnon pyörittämiseen. Kuinka moni yhdistys noudattaa tai lopulta edes osaa noudattaa tarkkaan kaikkia lakeja ja määräyksiä? Ja jos ei osaa tai toteutumista ei voida aidosti seurata, onko sellaisessa byrokratiassa mieltä?
Älkää ymmärtäkö väärin. Puolustan ja ehdottomasti kunnioitan vapaaehtoistyön tekemistä. Isoin pelkoni on kaiken yhdistystoiminnan, yhdessä tekemisen muuttuminen luonteeltaan käytännössä yritystoimintaan rinnastuvaksi. Kun yhdistykset joutuvat ostamaan palveluita ulkopuolelta talkootyön sijaan, nousevat kustannukset merkittävästi. Yhdistyksessä jäsen tekee työtä yhteiseen hyvään, ja sitä kautta itselleen.
Ihmisillä menee usein sekaisin yhdistys ja yritys. Yhdistyksestä ajatellaan ostettavan harrastuspalveluita esimerkiksi omille lapsille, yksityissektoria halvemmalla. Samalla yhdistysten toiminta perustuu poikkeusyksilöiden harvenevien rivien tarmoon. Se että urheiluseurassa harrastaminen on edullista perustuu siihen, että jokainen tekee osansa. Meillä ei ole yksinkertaisesti varaa menettää Triathlon Vantaa Ry:n puheenjohtajan, Sanna Myllylän kaltaisia superaktiiveja. Heidän on saatava apujoukkoja.
Määräysviidakkoa on syytä kohtuullistaa, jotta vapaa kansalaistoiminta voi hyvin ja kukoistaa. Kiitoskulttuurin kehittäminen ja sen mahdollistaminen seuroissa on aktiivisten vapaaehtoisten hankinnassa tärkeää. Pelkkä sanallinen kiitos ei loputtomasti riitä. Tärkeää on oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden tunne. Koen että Suomessa on usein tärkeintä varmistaa, ettei joku pääse hyötymään jostain. Talkoista tulisi hyötyä enemmän niiden tekijät, eivät vapaamatkustajat. Seuroille tulisi mahdollistaa aktiivien palkitseminen verovapaasti yhdistyksen sisällä esimerkiksi seuran palveluiden hankinnassa toimivien seurapisteiden muodossa. Vapaaehtoistoiminta kun ei koskaan voi olla aika-panos -suhteessa tekijälleen taloudellisesti kovinkaan tuottoisaa. Eihän se toki ole tarkoituskaan eikä luottamus- ja vapaaehtoistoimintaa ole mielekästä mitata rahallisissa ansioissa.
Työ yhteiseksi hyväksi edellyttää kaikkien työtä kykyjensä mukaisesti. Ei niin, että muutamat tekevät kantokykynsä rajoilla ja kaikki, vapaamatkustajat mukaan lukien hyötyvät tasapuolisesti. Tarvitsemme kannustavuutta vapaaehtoiseen seuratyöhön.